Sanojen takana, musiikin reunalla

meep9:ltä.

1. Mitä tapahtuu fantasiakirjassa, jonka päähenkilö on alter egosi?

Siinä kirjassa hän on ylpeä ja turhamainen yrttimestarin oppilas tai mestari itse, joka sekaantuu alkemistis-mystillisiin menoihin ja kokee valaistumisen/käänteentekevän muutoksen, ehkä ylimaallisen henkiolennon toimesta, johon sitten rakastuu. Seuraa edelleen alkemistis-mystillisiä kiemuroita, synkkyyttä ja vaaratilanteita sisältävä pakahduttava romanssi, joka saattaa loppua traagisestikin. Päähenkilö saattaa oppia jotain materiasta ja siihen kiintymisestä tai kukaties, mikä elämässä on oikeasti tärkeää.

2. Minkä yhden asian muuttaisit elämässäsi, jos se ihmeenomaisesti(kin) olisi
nyt mahdollista?

Toivoisin, että olisin lukioiässä selvittänyt, onko minulla ihan aitoa kutsumusta johonkin työhön/ammattiin, ja sitten mennyt tekemään sitä. Farmasia/lääkeala on ihan ok ja ajoittain päheää, mutta haluaisin elää todeksi jotain, josta tunnen hyvin vahvasti että se on minua varten ja minä sitä varten. Olisiko se sitten ollut lääketiede, kultasepäntyö tai vaikka kirjoittaminen. Haluaisin voida määrittää itseäni enemmän työni ja osaamiseni kautta.

3. Kuvaile suhdettasi CMX:ään

Aaltoileva. Löysin orkesterin yllättävän jälkijunassa, parikymppisenä tai vähän jälkeen; varmaan se (niinkuin kaikki muukin) olisi iskenyt kaikkein parhaiten teini-iässä ja sen ahdistuksissa. Toisinaan se puhuu juuri minulle ja juuri minusta, riittävän monimielisin ja mysteerisin sanankääntein, että herättää paljaiden tunteiden lisäksi jonkinlaista viisaudenjanoa ja kaipuuta, no, hengenasioihin. Lisäksi olen niin turhamainen että minua imartelee aina kun tunnistan jonkin kirjallisen viittauksen. Nyttemmin tuntuu että Yrjänän laulutekstit ovat jotenkin trivialisoituneet, mutten ole ihan varma johtuuko se teksteistä vai minusta. Jokunen vuosi sitten CMX oli kyllä koko lailla elämäni soundtrack, jota vasten peilasin kaikenlaisia tunnetiloja, otin mallia teemoista ja sanankäänteistä omaankin kirjoittamiseeni. Se on myös ainoa bändi, jonka keikoilla käyn.

4. Missä näet itsesi 10 vuoden kuluttua?

Seestyneempänä. Olen oppinut käsittelemään ja vaalimaan sitä vähäistä kunnianhimoa mikä minussa on, ja käyttämään sitä hyödyllisesti paitsi töissä myös muussa elämässä. Olen toivottavasti julkaissut jotain, mieluiten runokokoelman. Ihmissuhderintamalla tällä hetkellä tuntuu, etten ole pitkään aikaan oppinut mitään uutta, mutta ehkä keski-ikäistyessä osaan enemmän vain antaa olla ja unohtaa.

5. Lempivaatteesi?

Ei voi valita yhtä yksittäistä. Pyrin pikemminkin käyttämään tasaisesti kaikkia eri vaatteitani kuin pysyttelemään erityisissä lempivaatteissa. Lisäksi kriteerejä on niin monenlaisia: itse vaatteena kaunein/rakkain, vai useimmin käytetty, vai monikäyttöisin vms. Tällä hetkellä tykkään kamalasti Desigualin tummansinisestä vartalonmyötäisestä trikoomekosta, jossa on pitkät hihat ja helmassa sekä hihoissa kukkaprinttiä.

6. Mikä koruissa kiehtoo?

Puhdas estetiikka (värimaailma, linjat, yksityiskohtien runsaus tai vähyys), paino, tekstuuri, käsituntuma, se miten ne täydentävät asukokonaisuutta, symboliikka (tunnustan ns. väriä tietyillä koruvalinnoilla), tunnearvo, ajatus käsityöstä, historialliset kytkökset, koruharrastus (tieto tietyn aikakauden kultasepistä ja tyylisuunnista ym.) Ne ovat minulle yksi itseilmaisun muoto ja loputon esteettisen mielihyvän lähde.

7. Kuka elokuvahahmo mieluiten olisit?

Kaikki, jotka äkkiseltään tulevat mieleen ovat jotain elämää suurempia sankareita, jollainen en oikeastaan tahtoisi olla, lisäksi niille tuppaa käymään jollain lailla huonosti (tai sitten leffamakuni on jotenkin rajoittunut). Mahdollisesti voisin olla Henkien kätkemän Chihiro tai V for Vendettan Evey. No joo, olisihan Indiana Jonesinakin kieltämättä varmaan kivaa.

Viikonloppuna pelattu luostaripeli Completorium oli hieno kokemus, varmasti parhaita ikinä. Henkilökohtainen lähtötilanteeni ei ollut paras mahdollinen, kun vapun jäljiltä oli sitkeää flunssantynkää lämpöilyineen, tolkuttomine väsymyksineen ja nuha/köhäkohtauksineen. Lähdin kuitenkin hyvillä mielin ja hyvä että lähdin, pelin missaaminen omasta päätöksestä olisi jälkikäteen korvennut aivan tolkuttomasti. Järjestelyt pitivät kutinsa (tai jos eivät pitäneet, minä en sitä huomannut), pelipaikka oli mainio, ihmiset pelasivat antaumuksella ja pelinjohdon koreografiat näyttivät onnistuvan nappiinsa.

Pelasin vanhaa nunnaa, jonka oppiäidin, luostarin perustajan opetukset olivat unohtumassa uutena tuodun sistersiläiskunnan luostarisäännön alle. Vastahanka muiden vanhojen sisarten kanssa abbedissaa vastaan kyti koko ajan, muttei kuitenkaan leimahtanut ilmiliekkiin. Initioimme öisellä vaelluksella oppiäitimme oman tyttären omiin joukkoihimme ja taistelimme pahojen henkien laumaa vastaan, siunasimme vaeltavan sielun lepoonsa ja sidoimme paikallisen pirun takaisin vuorensa uumeniin. Näiden dramaattisten tapahtumien vastapainoksi oli luostarin arkielämä, johon pääsi yllättävän väkevästi sisään, työpalveluksen ja hetkipalvelusten muodossa. Jumalanpalvelusten esilaulajina oli kaksi tavattoman kaunisäänistä ja taitavaa muusikkoa, ja jo vaellus kalliolla sijainnutta kirkkorakennustamme kohti hallelujaa kuorolauluna veisaten kerta kaikkiaan kohotti sielua ja ylensi mieltä. Uskon päässeeni kurkistamaan sisään siihen, mitä syvä hengellisyys voi kauneimmillaan olla. Yövalvominen (vigiliaa vietetään kolmelta, kello kuuden matutinalta sentään armorikkaasti säästyimme) tavallaan altisti äärielämyksille jo sinällään, ja varmasti ainakin omalla kohdallani syvensi kohokohtien vaikuttavuutta. Pidän jonkinlaisena pelikokemukseni onnistuneisuuden mittarina sitä, kuinka syvästi pelin aikana liikutun jostain tunnetilasta, ja tässä pelissä vesi herahti silmiin kahdesti. Tiheämpi pelaaminen varmaan vähentäisi tätä piirrettä minussa, mutta tosiasiassa en haluakaan sen katoavan.

Kerrankin en liiemmin jäänyt suremaan kaikkea, minkä olisin voinut/olisi pitänyt tehdä toisin, jotta oma pelini tai muiden peli olisi ollut jollain lailla syvempi tai parempi. Koin saavuttaneeni yllin kyllin ja kokeneeni kaikenlaista hienoa, en pudonnut hahmosta eikä tylsää ainakaan tullut. Avemarioiden ja paternosterien toistelu valoisassa kappelissa on oikeasti aika meditatiivista puuhaa.

rannassa velloo uhkaava valo
linnut leijuvat enteellisin siivin tuulta vasten
minä en näe kuin silmieni sisäpinnan säröt
ja kuinka ilma on sakeanaan
inhon ja turhautumisen myrkyllistä pölyä
maiseman värit ovat menneet sameankeltaisiksi
kaikki mikä on maailmassa vikana on sen syytä
joka istuu kylmänä kivenä tämän mykän tilan pohjassa ja
jos se en ole minä
kuka se sitten on?
ja kun aallokko hakkaa syytöksiään
rantakivien karkeutta päin kuka
hioutuu sileäksi
kuka minua hioo ja mihin muotoon?
vaahtopäät ovat ahneita hampaita niillä me
haukomme toisistamme paloja jätämme
jäljelle märkiä rippeitä
valkeista aamuista kirkkaista öistä
räsyt ja repaleet rei'illä railoilla
eivät ne käy edes käärinliinoista
lahoavan vetisen vainajan yllä

Blogi näyttäisi olevan kuivumassa kasaan. En nyt aio sitä virallisesti lopettaa, ainakaan vielä, katsotaan mitä tapahtuu. Minulla ei ole tällä hetkellä oikein vapaata tilaa ajatella, työ vie edelleen niin paljon henkistä kapasiteettia. Työasioista en voi blogiin kirjoittaa, kun soppari kieltää (mikä ei ole ihmeellistä, tärkeää tai erikoista; niin se arvatenkin kieltää muillakin), enkä usko että ne lopulta kiinnostaisivat moniakaan, vaikka minua kyllä. Teen paljon kovemmin töitä kuin syksyllä, ja koska asiat ovat uusia, ne vaativat enemmän keskittymistä ja ajattelua. En valita, mutta olen jonkin verran harmissani siitä, että aikaa minkäänlaiselle kirjoittamiselle ei oikein jää. Vielä alkuvuodesta aioin vakavissani osallistua Saarikosken kirjoituskilpailuun sillä kauan märehdityllä ajatuksella runokokoelmasta, mutta sitten sain työpaikkani, enkä edes ehtinyt aloittaa mitään hiomis- ja viimeistelyprosessia. Kirjoitin kyllä yhden novellin, mutta projekti, johon se osallistui, jäi niin hiljaiseksi, etten saanut siitä kunnollista palautetta. Sääli kyllä, sillä mielestäni teksti oli minun mittakaavassani ihan kelvollinen, jopa paremmasta päästä.

Luppoaikana luen, jopa aika pakkomielteisesti, että pääsen irti stressistäni. Luulin, että siedän painetta vähintään kohtalaisesti, mutta niin vain minulle on ilmestynyt mahavaivoja, ja heräilen aamuyöstä sydän hakaten. Mieliala ei silti ole mitenkään ahdistunut, nähtävästi reagoin vain fyysisesti. Uskon, että se menee ohi kun kotiudun töihini vielä lisää. Viimeksi mainittu Miévillen Embassytown oli varsin ok, mutta ei niin vaikea, eikä edes älyllisesti kutkuttava, kuin olin saanut kuulla. Varmaankaan en osannut riittävästi arvostaa semanttista teoriaa sun muusta oppinutta jalkatyötä, mikä siinä oli nähtävissä, mutta en koe menettäneeni kauheasti, ja teos pärjäsi ilmankin. Emmi Itärannan Teemestarin kirja oli hienovireisellä, harmonisella tavallaan oikein hyvä. Vielä kun luin sen valkeanharmaiden talvipäivien hiljaisuudessa yksin tyhjässä kodissa tammikuussa, se pääsi tavallistakin paremmin oikeuksiinsa. Sitten oli muutama yhdentekevä gay-romanssitauhka, joista ei ehkä sen enempää. Niistä sisuuntuneena varasin kirjastosta ns. parempaa nykyfantasiaa, kysymyksenasetteluna lähinnä "Miksi minä luen tällaista pöperöä, kun tiedän että parempaa (paremmin kirjoitettua, parempia henkilöhahmoja, parempaa maailmanluontia) olisi tarjolla hyllymetreittäin?!" Nyt on kesken Hobbin Liveship Tradersin ensimmäinen osa, ja koukku kopsahti. Jotkut ne vaan osaa.

salaatissa on pistävä maku
äitihiiri on varmaan taas
itkeskellyt salaatinkastikkeeseen
leikannut muka sipulia silittänyt apeasti
avokadojen muhkuraisia kylkiä
perunoissa muhii muodoton pettymys
pistaasipussissa kaikki kuoret
olivat tyhjiä
olivat tyhjiä

tämänaamuinen taivaanrannanmaalari
ei ole tiennyt väriopista mitään:
laveerannut kaikki kauneimmat värinsä
tuhlailevasti allekain.
horisontti on simpukankuoren sisäpinta
sen suojasta kohoaa päivä kuin helmi

Taas on kirjapsykoosi, enkä edes kehtaa sanoa, mihin sarjaan tällä hetkellä. Ja millaiset päähenkilöt siinä on (paitsi että toinen on ammatiltaan kiduttaja ja toinen tykkää kivusta. Sic!). Nipin napin edes genreä, mutta pienkustantamon julkaisuksi kerrankin kielellisesti näpsäkkä ja vailla mitään vaivaannuttavaa kömpelyyttä, sen paremmin juonenkuljetuksessa kuin, varsinkaan, hahmoissa. Aina välillä tulee pohdittua, mitä yhteistä niillä kirjoilla on, joihin koukutun niin pahasti, että unohdun ajatuksiini kesken arkiaskareiden. Tuijotan tyhjyyteen leikkipuistossa ja hellan ääressä ja vastaan puheeseen myöhään tai en lainkaan. Ainakin hullaantuminen, hyvin kirjoitettujen henkilöiden välille syntyvä hengästyttävä jännite. Gets me every time. (No hyvä on, mielellään myös jotain konkreettisia seuraamuksia). Tätä sarjaa on onneksi vielä viisi kirjaa jäljellä, joista pari seuraavaa jo matkalla. Sillä välin yritän immersoitua (hih hih) Miévillen Embassytowniin, mikä vaikuttaa onneksi riittävän hyvältä sijaistoiminnolta (ja lisäksi siinä on se etu, että sitä voi lukea punastelematta esim. työmatkalla lentokoneessa, toisin kuin eräitäkin opuksia, joita hyllyssä odottaa. Voi hyvä tavaton, millaisia kansia jotkut tiettyyn tyylilajiin keskittyvät kustantamot kirjoihinsa painavat).

Viikko mennyt, asiat jäsentyneet. On kiva olla taas (kokonaista neljän viikon tauon jälkeen) työyhteisön osana, ja ihmiset ovat ottaneet minut vastaan oikein ystävällisesti. Väkeä ei ole kuin parikymmentä, mikä on aika pop; isossa firmassa saattaisi helpommin hukkua organisaation rattaistoon. Hankin jo työhuoneeseeni ruukkukasveja ja vein hyllyn päälle mukatyylikästä sälää, kuten taidelasia ja morttelin. Ostin vähän kauluspaitoja ja vein työkengiksi sievät korkoavokkaat. Yliopistolle saattoi mennä vaikka kylpytakki päällä, tuonne ei. Rakennuksessa on kaikenmaailman rahoitus- ja lakifirmoja, joiden väki on perin jakkupukuisaa. Luulen, että oma (työ)pukeutumistyylini on nyt vähän murroksessa, katsotaan mihin pykälään se lopulta asettuu. Toisaalta on mielenkiintoista luoda itselleen koko lailla uusi työminä, toisaalta on vähän huolestuttavaa, miten hauskalta se tuntuu. Ajoittain myös ahdistaa. Koen pukeutuvani panssariin ja ottavani roolin, enkä tiedä tuleeko siitä liian raskasta, jos annan roolin ajautua liian kauas "oikeasta" minästäni (ja mikä se sekin muka on?) Seuraan lounailla, palavereissa ja isommissa talonulkoisissa kokouksissa herkeämättä, mitä muilla on päällään, miten he esiintyvät, miten heidän hiuksensa ovat et cetera ad abs. Ostaisinko elämäni ensimmäisen meikkivoiteen? Entä hiusvahaa? Kehtaanko kertoa työkavereille, että ostan kirpparivaatteita, jos vaikka joku kysyy, mistä päälläni oleva vaate on peräisin? Kuinka kauan menee, että uskallan mainita peliharrastukseni? Voinko enää kirjoittaa blogiinkaan mitään, jos joku tämän löytää ja pitää minua ihan outona. Kaikenlaista. Ylpeilen (ainakin hiljaa itsekseni, vähän) tärkeillä palavereillani ja samaan aikaan mietin, ehdinkö nähdä lastani enää ollenkaan, kun sekä päiväni pituus että työmatkani pitenivät taas.